Se kun puhut ystäväsi kanssa rullaluistelulenkin päätteeksi siitä kun ei tiedä miltä tuntuu menettää läheinen, koska ei ole ikinä menettänyt ketään. Ei osaa samaistua ihmisten tunteisiin jotka ovat menettäneet vanhempansa, tai toisen heistä, veljensä, siskonsä, iso vanhempansa tai ystävänsä.
Seuraavana iltana, VoFia katsellessa, tulee soitto ystäväni äidille. Hetken päästä hän tulee ja kertoo että hänen poikansa (ystäväni veli) on joutunut sairaalaa, pyörtynyt töissä. Sitä pelästyttiin ja totta kai, ainakin omat ajatukset pyöri,
"mitään pahaa ei voi sattua, hän vain pyörtyi, ei tässä mitään, kaikki on hyvin"
"ei meille satu ikinä mitään kamalaa, kyllä tämä tästä"
Näihin ajatuksiin piti turvautua, koska ei meille satu ikinä mitään kamalaa...
Kaverin äiti soitti sairaalaan johon hänen poikansa oltiin viety ambulanssilla
alkaa itkemään.
Se ei tiedä koskaan mitään hyvää jos toinen alkaa itkemäänä puhelimessa ja saa shokki -reaktion. Siinä kohtaan tuli mieleen se mitä olimme edeltävänä iltana puhunut ystäväni kanssa, joka istui siinä vierelläni ja kuunteli äitinsä itkua.
Tilanne oli paljon vakavampi kuin osasin edes ajatella.
Pelottavinta tässä on se, kun on juuri puhunut siitä että miltä se tuntuu kun menettää läheisen, ja ei tiedä sitä tunnetta. Toki eihän tässä nyt ole kysessä oma veli, mutta kun näet sen kaiken reaktion ja tunne vyöryn mitä voi kokea kun saat tietää rakkaimpasi veljen tai lapsesi tila on vakaaa. Ajatus pelottaa.
Tämä viikonloppu ja varmaan koko ensi viikko menee siihen että odotan ystäväni veljen kuulumisia ja toivon vain parasta.
tiskit pitäisi tiskata...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti